poliisipäällikkö, nimismies Pekka Nykänen<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, arvoisat itsenäisyyspäiväjuhlan järjestäjät, hyvä juhlayleisö,

Tänään tulee kuluneeksi 90 vuotta Suomen tasavallan itsenäistymisestä. Suomi itsenäistyi Venäjän alaisuudesta aikana, jolloin maailmalla sodittiin. Tavallisen kansalaisen elämäntilanne oli epävarma ja tulevaisuuteen suhtauduttiin pelon sekaisin tuntein. Suomalaisten ajatukset täyttyivät enemmänkin arkihuolista kuin itsenäistymisajatuksista. Maan poliittinen johto – eli eduskunta - oli jakaantunut ja itsenäistymisen tavoitteista oltiin eri mieltä.

 

Itse asiassa eduskunnan itsenäisyysjulistuksen antaminen oli aikamoista koheltamista. Alun perin Suomen itsenäisyyspäivän piti olla 30. marraskuuta, mutta senaatin – silloisen hallituksen – esitys oli myöhässä ja kansanedustajilla oli kiire viikonlopun viettoon. Seuraava yritys oli 4. joulukuuta. Silloin itsenäisyysjulistus kyllä luettiin eduskunnassa, mutta siitä ei päätetty virallisesti äänestämällä. Äänestäminen olisi tuonut julistukselle lainvoiman. Kun sitten Suomen eduskunta vihdoin 6. joulukuuta hyväksyi itsenäisyysjulistuksen, ei mitään suuria juhlia järjestetty. Itsenäisyyttä seurannut sisällissota vei tältä päivältä suurimman hohdon pitkäksi aikaa. Kaksi vuotta itsenäistymisen jälkeen hallitus päätti korostaa päivän merkitystä, määräämällä päivää vietettäväksi itsenäisyyspäivänä. Mutta vei yli kymmenen vuotta ennen kuin päivästä tehtiin yleinen juhlapäivä ja palkallinen vapaapäivä. Tämän myötä myös koulut saivat itsenäisyyspäivästä vapaapäivän.

 

Itsenäisyysjulistuksen hyväksyminen oli meidän kannnalta kuitenkin merkittävä, toimihan eduskunnan puhemiehenä leppävirtalainen OTTO  Johannes Lundson ja lisäksi päätöstä oli tekemässä myös leppävirtlainen Tilda-Löthman-Koponen.

 

Tästä lähtien Suomen itsenäisyyttä on juhlittu vuodesta toiseen arvokkaasti ja vakavasti. Monet ihmettelevätkin miksi Suomen itsenäisyysjuhla ei ole muiden maiden kansallispäivien tavoin riehakas ja festivaalimainen. Täällä Suomessa käytämme päivästä nimitystä itsenäisyyspäivä,  emme kansallispäivä nimitystä. Termi itsenäisyyspäivä viittaa Suomen historian vaikeisiin hetkiin eli sotavuosiin, jolloin itsenäisyytemme oli pahiten uhattuna. Niinhän sitä sanotaan, että asian arvon ymmärtää vasta silloin kun se on uhattuna: Oli kyseessä sitten terveys, ihmissuhteet tai vaikka itsenäisyys. 

 

Viimeistään sotavuosina suomalaiset ymmärsivät itsenäisyyden tärkeyden.  Tuskin koskaan Suomen joulukuun kuudetta päivää on juhlittu niin hartaasti ja kunnioittaen kuin talvisotavuonna 1939. Siitä tulee kuluneeksi 68 vuotta. Suomen historiaa tuntevien mieliin on painettu kuva siitä, että itsenäisyytemme on kalliisti lunastettu sotavuosina. Ne yli 90 000 ihmishenkeä, jotka uhrattiin maamme itsenäisyyden puolesta vahvistavat tätä vakavaa ja arvokasta juhlatapaa. Ei siihen mikään festarihenki sopisikaan.

 

Toisaalta , kyllä juhlinta voi olla iloista, vaikka se olisikin hillittyä ja maltillista. Olen varma, että me kaikki täällä keskisessä Savossa olemme iloisia ja kiitollisia siitä, että voimme elää vapaassa ja itsenäisessä Suomessa.

 

 

 

Kiitän kutsusta saada osallistua merkkipäivän tapahtumiin ja mahdollisuuteen tuoda teille paikallisvirkamieshallinnon kunnioittavan tervehdyksen.

 

Maassamme vietettiin ensimmäistä kansallista veteraanipäivää niinkin myöhään kuin 27. päivänä huhtikuuta 1987 osana valtakunnan 70-vuotisjuhlia - siis 20 vuotta sitten, näin ollen tämä tapahtuma osuu maamme 90-vuotis juhlavuoteen. Tuolloin tasan neljäkymmentäkaksi vuotta oli ehtinyt kulua aseiden vaikenemisesta Kilpisjärvellä ja lähes neljäkymmentä vuotta Pariisin rauhansopimuksen solmimisesta. Ensimmäiset sotiemme veteraanit olivat jo eläke-iässä.

 

Koen itseni etuoikeutetuksi saadessani pitää teille juhlapuheen tänään ja täällä. Uskon jakavani syvän kiitollisuuden tunteen kaikkien paikalla olevien kanssa siitä, mitä veteraanisukupolvi on tehnyt Suomen itsenäisyyden, turvallisuuden ja hyvinvoinnin eteen.

 

Kansamme itsemääräämisoikeuden säilyttämisestä maksettiin kallis hinta. Viime sodissa vapautemme puolesta antoi henkensä yli 90 000 miestä ja naista, yli 200 000 ihmistä haavoittui tai vammautui, kaksikymmentätuhatta lasta menetti isänsä tai äitinsä, pari tuhatta lasta jopa molemmat vanhempansa.  Leppävirralta kaatui yli 400 miestä. Sodat läpikäyneen ikäpolven palvelukset isänmaalle eivät suinkaan päättyneet reilut 60- vuotta sitten käytyihin torjuntataisteluihin.

Vuoden 1944 viimeisen päivän päiväkäskyssään Suomen Marsalkka Mannerheim kannusti tasavallan presidenttinä sotaväsymyksen uuvuttamaa kansaansa seuraavin sanoin: ”Teidän asianne on kaikkialla maassamme ylläpitää sitä keskinäisen luottamuksen ja toveruuden henkeä, minkä sodan yhteiset koettelemukset ovat luoneet, sekä kasvattaa ympäristöönne uskoa ja luottamusta tulevaisuuteen.”

 

Sotavuosien synnyttämä yhteenkuuluvuus tuki varmasti uuden, yhteisen tulevaisuuden rakentamista sodan jälkeisissä epävarmoissa oloissa. Osoituksia rauhan rakentamisen onnistumisesta ja olojen vakiintumisesta on helppo luetella: Pariisin rauhansopimuksen solmiminen, siirtoväen asuttaminen, sotakorvauksien maksaminen, Helsingin olympiakisojen järjestäminen, YK:n jäsenyyden saavuttaminen ja Porkkalan palauttaminen. Taitavan ulkopolitiikan myötä Suomen asema idän ja lännen puristuksessa alkoi vähitellen vahvistua, ja kansan uutteruuden ansiosta suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan kehittäminen saatiin jälleen hyvälle alulle.

 

 

Hyvät veteraanit, teidän sukupolvenne rakensi edellytykset kansamme nykyiselle hyvinvoinnille. Suomi kuuluu tänään maailman kehittyneimpien ja vauraimpien maiden joukkoon, ja on myös kulttuurin, koulutuksen ja muidenkin rahalla mittaamattomien arvojen saralla maailman kansojen eturivissä. Yhteiskuntamme sisäinen ja ulkoinen turvallisuus on yksi näistä arvoista. Ulkoisen turvallisuuden näkökulmasta asemamme on nyt vahvempi kuin koskaan aikaisemmin historiamme aikana.

 

”Näillä kaskisavun mailla asuu kansa, joka aina on vaalinut vapauttansa.”

 

Pohjois-Savolla on varsin kauas ulottuvat veteraaniperinteet. Kirjattuja sotatoimia Savossa on ollut sen asuttamisesta lähtien eli jo 1400-luvulta. Ja kirjaamattomia ollenee vielä kauempaakin, sillä kulkihan ensimmäinen Ruotsin ja Novgorodin välinen raja Savossa Sietistä, joka oli nykyisen Varkauden seudun nimi, Karjalankoskelle, joka on nykyisin Juankosken Karjalanvirta, kääntyen sieltä länteen Kolimakoskelle Viitasaarelle ja edelleen Pyhäjokea pitkin Pohjanlahteen. Rautalammin kautta kulki myöhemmin pohjoinen ratsupolku Olavinlinnasta Laukaan ja Karstulan kautta Korsholmaan, eli Vaasan linnaan. Näin ollen silloiset kulkureitit kytkivät paikkakunnan aina meneillään oleviin

Juhlimme tänään Suomea itsenäisenä 90 -vuotiaana valtiona. Tämä on vuoden arvokkain juhlapäivä, jonka viettämisellä kunnioitamme niiden suomalaisten suuria uhrauksia, jotka taistelivat sodassa ja rintamalla meille vapauden ja itsenäisyyden.

Kunnioitamme samalla sankarivainajia, jotka uhrasivat itsensä maamme itsenäisyyden saavuttamiseksi. Keskuudessamme on myös edelleen runsaasti henkilöitä, jotka ovat kokeneet sota-ajan omakohtaisesti. He joutuivat itsenäisyyden puolustamisessa lujille ja suuriin uhrauksiin. Itsenäisyyspäivänä muistammekin erityisesti kaikkia heitä, jotka ovat puolustaneet isänmaatamme säilyttäen itsenäisyyden sodan ja kriisiaikojen yli. Nöyrä kiitos teille, joiden ansiosta voimme tänään juhlistaa itsenäistä Suomea. Saavutuksenne jäävät Suomen historiaan pysyvinä urotekoina. Ilman sotiemme veteraaneja ja sankarivainajia ei olisi olemassa itsenäistä Suomea, ei olisi tätä kaunista vapaata isänmaata, jossa voimme elää vapaana, tehdä työtä ja yrittää rakentaa parempaa huomista.

Muistamme tänä päivänä perinteisesti sotavuosien tapahtumia, sitä miten meistä tuli itsenäinen valtio. Suomen itsenäisyyspäivää vietetään eduskunnan 6.12.1917 tekemän, Suomen itsenäiseksi tasavallaksi julistamista koskevan päätöksen vuosipäivänä. Svinhuvudin senaatin kaksi päivää aiemmin antama julistus Suomen kansalle luettiin tiedoksi kirkoissa ja julkistettiin kuntien virallisilla ilmoitustauluilla. Itsenäisyysjuhlistuksen taustalla oli pitkä kehitys. Toista sataa vuotta kestänyt autonomian aika valmisti meitä tulevaan. Kansallinen omanarvontuntokin oli voimissaan jo 1800-luvun loppupuolella, kun suomalainen kulttuuri eli todellista kukoistuskauttaan.

Itsenäisyyden alkutaival oli vaikea. Maa jakautui punaisiin ja valkoisiin, veli oli veljeä vastaan. Sisällissota repi kahtia raskaasti vielä jälkipolviakin. Mutta itsenäistynyt uusi valtio alkoi alkuvaiheen myllerryksistä huolimatta kehittyä nopeasti. Meillä oli kehitykselle hyvät lähtökohdat, kansakuntana suomalaisilla oli jo vuosisataiset perinteet. Valtiollisestakin elämästä olimme saaneet runsaasti kokemusta niin Ruotsin kuin Venäjänkin vallan ajoilta ja ennen kaikkea autonomian ajalta. Vaikka valtio oli nuori, kansakunta toimi jo tyypilliseen eurooppalaiseen tapaan.

Vuoden 1918 torpparivapautus mahdollisti itsenäisen Suomen syntymisen. Torppari sai oikeuden omaan maahan, jota viljelee ja jolla rakentaa parempaa tulevaisuutta. Itsenäisen talonpoikaisväestön synty oli hyvin keskeinen vaikuttaja Suomen puolustustahdon lujittajana. Oli oma maa, jota puolustaa.

Nämä lähtökohdat olivat ensiarvoisen tärkeitä, kun koittivat itsenäisyytemme kovimmat ajat, talvi- ja jatkosota. Tuolloin vain kaksikymmenvuotiaan nuorukaisen ikäinen valtio torjui massiivisen ulkoisen hyökkäyksen. Kansallinen identiteetti, oma kieli ja kulttuuri sekä rakkaus kotimaahan ja vapaudentahto olivat itsenäisyytemme saavuttamisen keskeiset motiivit. Suomalainen sotilas taisteli kodin, uskonnon ja isänmaan puolesta. Tämä on syytä muistaa 2000-luvulla, kun maailmalla käytävien sotien syyt ovat mitä moninaisimmat. Suomalainen sotilas lähti taisteluun vahvasti puolustaen, ilman vihaa ja uhmamieltä. Täten myös paluu rauhaan on ollut helpompaa. Meillä ei ollut pakolaisleirejä, vaan noin 430 000 kotiseudultaan poistumaan joutunutta siirtolaista asutettiin uudelleen. Me maksoimme myös sotakorvaukset. Muu maailman ei tainnut silloin uskoa, että tämä kansakunta raivaisi tiensä elintasoltaan maailman kärkimaiden joukkoon. Mutta kuten tänäänkin voimme todistaa, ahkera ja määrätietoinen kansa rakensi uuden ja entistä eheämmän Suomen.

Maailmansodan jälkeiset ajat määräsivät Suomen kansainvälisen politiikan puitteet vuosikymmeniksi. Olimme puolueeton nyttemmin liittoutunut maa idän ja lännen välissä. Rakensimme sodan jälkeen yhteistyösuhteemme reaalipolitiikalle. Hyvät yhteistyösuhteet naapureihimme olivat ulkopolitiikkamme kestävä perusta. Ne ovat sitä tänäkin päivänä. Vasta 1990-luvulla asetelma muuttui ja Suomen oli itse määriteltävä uusi paikkansa. Liityimme Euroopan Unioniin, jolloin ilmaisimme halumme kuulua siihen läntiseen yhteisöön, josta uskontomme, kulttuurimme ja taloudellinen hyvinvointimme ovat suuriltaosin peräisin.

Olemme saaneet elää pitkään rauhan aikaa, eikä mikään viittaa siihen, etteikö näin tulisi myös jatkumaan. Historiassa useat turvallisuuspoliittiset valintamme ovat olleet olosuhteiden sanelemia. Mutta nyt tilanne on toinen. Suomella on mahdollisuus valita linjansa itse ja vaikuttaa turvallisuusratkaisuihinsa laajemminkin. Turvallisuuspoliittinen liikkumavapautemme on kasvanut. Lisäksi tänä päivänä olemme sisäpoliittisesti vahvempia kuin koskaan. Eduskunnan tekemistä päätöksistäkin yli 90 %:a tehdään yksimielisesti.

Tuo menneen vuosisadan historia kertoo suomalaisten kansallisesta selviytymiskyvystä. Olemme kansakuntana kypsyneet koettelemuksien kautta keskinäiseen vastuuntuntoon. Ja se kestää. Kykenemme tiukan paikan tullen kokoamaan rivimme yhteisen päämäärään saavuttamiseksi. Tähän pohjaten voimme luottaa isänmaamme selviytymiseen myös uusissa, muuttuvissa oloissa ja haasteissa.

Tämän päivän suomalaisuus ei ole vain menneiden muistelemista, elämmehän vahvasti tässä hetkessä ja suunnittelemme tulevaa. Itsenäisyyteemme keskeisiä teemoja ovat puhdas luonto, oma kansallinen kulttuuri ja hyvinvointi. Suomalainen luonto vuodenaikoineen yhä on jokapäiväinen osa elämäämme, vaikka talonpoikaiskulttuurista on siirrytty kaupungistumiseen ja tietoyhteiskuntaan. Maailmalta uutisoitavat laajamittaiset ympäristötuhot korostavat luontomme arvokkuutta ja ainutlaatuisen läheistä suhdettamme siihen. Suomalainen kulttuuri, kieli ja isänmaanrakkaus ovat yhä voimissaan. Itse asiassa kansainvälisyys on vain voimistanut tunteitamme. Omaleimainen kulttuurimme sekä tieteen, taiteen, kaupan ja urheilun saralla saavutetut maailmanvalloitukset vahvistavat itsetuntoamme ja me-henkeämme.

Itsenäisyyspäivä tuntuu kenties itsestäänselvyydeltä, mutta se ei ollut sitä 90 vuotta sitten. Päätös itsenäisyysjulistuksesta vuonna 1917 tehtiin epävarmoissa tunnelmissa, mutta päätöksentekijät päätyivät oikeaan ratkaisuun, kuten aika on näyttänyt. Meidän tehtävänämme on uudella vuosituhannella osaltamme huolehtia siitä, että Suomi säilyy itsenäisenä kansakuntana muiden kansakuntien joukossa myös tulevaisuudessa. Meidän tulee tunnistaa ympäristössä piilevät muutokset ja tukeutua olemassa oleviin vakauden ankkureihin. Suomalaisuuden motiivit ovat vahvat ja selkeät, joten itsenäisyytemme ei vaarannu, vaikka osallistummekin laajamittaisten kansainvälisten verkostojen toimintaan. Globalisoituminen on 2000-luvun johtavia teemoja, ja myös meidän tulee olla siinä mukana. Itsenäisyyttä ja maailmankansalaisuutta ei tule asettaa vastakkain. Globalisoitumisen vastapainona paikallisen kulttuurin ja paikallisen päätöksenteon tärkeä merkitys korostuvat. Meille ihmisille tärkeät päätökset tehdään enenevästi paikallis- ja maakuntatasolla.

Olemme luovuttaneet osan päätösvallastamme Euroopan Unionin toimielimille. Mutta olemme niissä itse mukana päättämässä sekä omista, että yhteisistä koko Eurooppaa koskevista päätöksistä. Rehellisyyden nimissä on toki todettava, että olemme kokeneet koviakin EU:n päätöksenteossa. Viimeisin esimerkki tästä on lokakuun 13. päivänä sovittu maatalouden 141-artiklan ratkaisu. Suomen hallitus haki nousevia pitkäaikaisia tukia, joita emme kuitenkaan saaneet, vaan jouduimme tyytymään edelleen vuosittain aleneviin tukitasoihin. EU on tähän asti ollut vahvasti suurten maiden yhteistyöprojekti. Ensi vuoden toukokuussa yhteisöön liittyy 10 uutta jäsenmaata, joista enemmistö on pieniä maita. Silloin pienillä mailla on mahdollisuus – jos yhteistyökykyä ja –halua löytyy – muuttaa unionin toimintaa pientenkin maiden tarpeet paremmin ja oikeudenmukaisemmin huomioonottavaksi. Käynnissä oleva EU:n perustuslain rakentaminen tulee konkreettisesti näyttämään sen, kuunnellaanko nyt kaikkia, myös pieniä. Se jää nähtäväksi Brysselin hallitusten välisessä konferenssissa viikon päästä.

Suomalaisten suoraviivaista ja käytännönläheistä tapaa suhtautua asioihin arvostetaan kansainvälisessä päätöksenteossa. Voimme siis olla vaikuttamassa kokonaisen maanosan tulevaisuuteen. Enää emme katso sivusta, millainen kohtalo meille annetaan. Ulkovallat eivät päätä asioistamme, vaan olemme EU:n lisäksi useissa kansainvälisissä järjestöissä päättämässä mihin suuntaan maailman asiat ovat menossa. Meillä on arvostettu paikka kansojen joukossa, meidän ääntämme kuunnellaan. Olemme kenties itsenäisempiä kuin koskaan.

 

Suomessa ei ole siis erikseen turvallisuusministeriötä, johon olisi keskitetty kaikki turvallisuuskysymykset alkaen syrjäytymisuhasta ja kotiemme uhkatekijöistä päätyen sotaan. Kullakin ministeriöllä ja viranomaisella on selkeä vastuunsa, mutta voimat yhdistämällä ja virka-apua antamalla uskomme saavuttavamme parhaat tulokset. Tämä suomalainen malli on herättänyt laajaa mielenkiintoa maailmalla. Sitä käydään tutkimassa paikan päällä. Moni maa suunnittelee omaa strategiaansa Suomesta saatavien oppien perusteella.

Yrittäjyyttä tulee tukea laaja-alaisesti, sillä yrittäjyyden edellytyksissä kaikki vaikuttaa kaikkeen. Ei myöskään sovi unohtaa henkistä puolta. Yrittäjän ammatti on raakaa työtä ja voimakasta riskinottamista. Sitä on turha kadehtia. Jos yrittäjä ja yritys menestyy, se on kaikkien meidän suomalaisten etu. Mitä parempi työllisyys Suomessa on, sitä vahvemmalla on hyvinvointimme ja sosiaalinen turvallisuutemme. Niinkin pitkälle voi sanoa, että Suomen itsenäisyys keskeiseltä osalta perustuu vahvaan talouteen ja sinivalkoiseen omistajuuteen.

Viime viikon tapahtumat Jokelan koulus-sa Tuusulassa ovat antaneet meille uutta ajattelemisen aihetta ja nostaneet esille uudenlaisia kysymyksiä. Nyt tiedämme, ettemme ole tämän kaltaisista tapahtumista syrjässä. Teknologinen kehitys ja internet ovat liittäneet meidät - ja erityisesti meidän nuorisomme - osaksi globaalia maailmaa.

Suomalainen yhteiskunta tunnetaan ulkomaillakin hyvin turvallisena ja va-kaana. Meillä ei vuosikymmeniin ole ollut yhteiskuntarauhaa järkyttäviä kon-flikteja tai terrori-iskuja. Ääriliikkeiden kannatus on vähäistä.  Myöskään suu-ret luonnononnettomuudet eivät ole meillä erityisenä uhkana.  Suomessa on varauduttu erittäin hyvin tavallisimpiin onnettomuuksiin ja kriiseihin, kuten lii-kenneonnettomuuksiin, metsäpaloihin, tartuntatautitapauksiin tai öljyntorjun-taan. Meillä on näitä tilanteita varten laaja uhka- ja viranomaiskohtainen lain-säädäntö.

Myös poikkeusoloja varten Suomessa on kokonaismaanpuolustukseen pe-rustuva varautumisjärjestelmä, jossa viranomaiset, yrityselämä ja kansalais-järjestöt hyvässä yhteistoiminnassa laativat suunnitelmat, varaavat resurssit ja harjoittelevat poikkeusoloja varten. Valmiuslaki luo hyvän perustan poikke-usolojen toiminnoille.

Normaaliajan onnettomuuksien ja sodankaltaisten kriisien väliin jää kuitenkin alue, joka on vaatinut ja vaatii kehittämistä. Tsernobylin ydinvoimalaonnetto-muus vuonna 1986, Estonia-aluksen uppoaminen vuonna 1994 ja Kaakkois-Aasian tsunami-katastrofi vuonna 2004 ovat luoneet uuden tilanteen. Suo-mea ja suomalaisia uhkaava kriisi voi sattua myös maamme rajojen ulkopuo-lella. Tällaisia tilanteita varten meillä ei ole ollut selkeitä johtamis- ja varautu-missuunnitelmia, vaan toiminnan yhteensovitus ja johtaminen on jouduttu jo-kaisella kerralla järjestämään erikseen.

Normaalioloissa sattuvan kriisitilanteen menestyksekäs hoitaminen, eli yh-teiskunnan elintärkeiden toimintojen johtaminen, edellyttää, että tilannekuva tapahtumista pystytään muodostamaan kattavasti ja aloittamaan toiminta no-peasti. Toimintaan on myös saatava hyvin nopeasti suuret voimavarat hallin-non ja yhteiskunnan eri sektoreilta.

Suuronnettomuudet ja kriisitilanteet ovat osoittaneet, että viestinnän merkitys kriisijohtamisessa on erittäin suuri. Viestinnän ja tilannekuvan muodostami-seen vaadittavan viranomaisyhteistyön on oltava niin saumatonta, että medi-alle ja kansalaisille voidaan välittää oikeaa tietoa tapahtumista sekä ohjeita, joilla varmistetaan kansalaisten turvallisuus. Sisäasiainministeriöstä uudistus tekee nykyistä selvemmin sisäisen turvallisuuden ja maahanmuuton ministeriön.


Lääninhallituslaissa määritellään lääninhallituksen tehtäväksi mm. ”sovittaa yhteen valmiuslaissa tarkoitettua poikkeusoloihin varautumista huolehtimalla sen edellyttämän yhteistoiminnan järjestämisestä läänissä”.  Laissa tämä toiminta on määrätty lääninhallituksen yleiseksi tehtäväksi ja läänihallituksen osastojen tehtäviin kuuluu myös yhteistyön edistäminen omilla hallinnonaloil-laan.

Lääninhallituksen yhteensovitustehtävää varten lääniin nimettiin keväällä 2004 Itä-Suomen läänin valmiustoimikunta ja keväällä 2005 aloittaneet maa-kunnalliset valmiusryhmät. Valmiustoimikunnassa puheenjohtajana on maa-herra ja maakunnallisissa valmiusryhmissä kunkin alueen pelastusjohtaja. Lääninhallituksen yhteydessä toimii myös monia laaja-alaisia neuvostoja, neuvottelukuntia ja yhteistyöryhmiä eri hallinnonaloilla.
  

Juhlapuhe

Arvoisat rintamanaiset, hyvät kuulijat

Tällä hetkellä veteraanien huolet ovat kotiaskareista selviytyminen ja asioinnin vaikeutuminen. Veteraanit tarvitsevat kunnallista kodinhoitopalvelua pystyäkseen asumaan kotona. Tarvitaan apua erityisesti normaalissa arjessa: ruuanlaitossa ja siivoamisessa, liikkumisessa ja asioinnissa.

Veteraanien kuntoutus ja puolisoiden osallistuminen kuntoutukseen vaihtelee kunnittain erittäin paljon samoin kuin kuntien veteraaneille tarjoamat erityispalvelut. Näistä palveluista veteraaneille tiedottaminen on erittäin tärkeää. Tiedonkulkua on edelleen syytä tehostaa. Moni veteraani tarvitsee tietoa hänelle kuuluvasta kuntoutuksesta ja palveluista. Liian moni veteraani kokee tällä hetkellä yksinäisyyttä ja tarvitsee apua.

Kotona tapahtuvan kuntoutuksen tarve tulee koko ajan lisääntymään, kun veteraanit ikääntyvät. On syytä ottaa huomioon kuntoutuksen tarpeen painopisteiden muutokset. Erityisesti on huolehdittava siitä, että kuntoutukseen osoitetut määrärahat eivät jää käyttämättä kunnissa sen vuoksi, että veteraaneilla ei ole riittävästi tietoa kuntoutuksen mahdollisuuksista. Unohtaa ei myöskään saa veteraaneille kehitettyjä apuvälineitä, jotka helpottavat selviytymistä kotona arkiaskareista.

Aloitin puheeni näillä tärkeillä asioilla, jotka Itä-Suomen lääninhallituksen kolmessa veteraaniasioiden neuvottelukunnassa ovat olleet tänäkin vuonna hyvin painokkaasti esillä. Itä-Suomen lääninhallituksessa on vuodesta 1997 toiminut veteraaniasioiden neuvottelukunnat Etelä-Savossa, Pohjois-Savossa ja Pohjois-Karjalassa.

Vietämme itsenäisen Suomen juhlavuotta. On kulunut 90 vuotta autonomisen Suomen itsenäistymisestä. Itsenäistyminen ei sujunut ongelmitta. Ristiriitojen ja kansakuntaa sisältä rikki repineen sisällissodan jälkeen oli ryhdyttävä korjaamaan tuhoja ja löytämään yhteinen sävel maan uudelleen rakentamiseksi.

Itsenäistymisen jälkeisinä kahtena vuosikymmenenä luotiin puitteet nuoren valtion hallinnolle, maanpuolustukselle ja käytännössä koko yhteiskunnalliselle palvelutoiminnalle. Demokratia ja länsimainen oikeuskäsitys pohjautuu perusarvolle hallinnon ja oikeuskäytäntöjen jatkuvuudesta, ennakoitavuudesta ja uskottavuudesta. Tämä on hyvä muistaa kaikessa kehittämistyössä, myös uudistettaessa kunnallista palveluverkkoa ja kuntien rajoja sekä muutettaessa valtion omaa hallintoa.
Rauhanomainen kehitys itsenäisyytemme alkutaipaleella ei saanut jatkua häiriöttä. Maamme joutui osaksi suurvaltapolitiikkaa ja mukaan sotaan naapurimaata Neuvostoliittoa vastaan. Suomi säilyi toisessa maailmansodassa ainoana sotaan osallistuneena Manner-Euroopan valtiona miehittämättömänä. Talvisodan ihme tunnetaan kaikkialla ja Suomen puolustuksen urhoollisuus suurta ylivoimaista naapuria vastaan on kansainvälisesti arvostettu ja laajasti tunnustettu.

Monet miehet ja naiset, sodan loppuvaiheessa vasta aikuistumassa olevat nuoretkin, joutuivat rintamalle viettämään sodan keskellä pitkät sotavuodet. Naisia tarvittiin rintamalle muonitukseen, terveydenhoitoon ja toimisto- ja viestitehtäviin. Näitä töitä riitti myös kotijoukoille, esimerkiksi ilmavalvontaan ja sotavarustelutehtäviin.

Sodan kestäessä piti samanaikaisesti hoitaa kodit ja päivätyö, jonka luonne muuttui miesten ollessa rintamalla. Oli tartuttava miesten töihin. Teistä kuulijoista varmasti monilla on omakohtaisia kokemuksia näistä raskaista ajoista. Joukossanne on evakkotaipaleen kulkeneita, leskeksi jääneitä ja orpolasten huoltajia, orpoja isättömiä sota-ajan lapsia ja sodan kauhutarinoita lapsena kuunnelleita. Kunnioitus teitä kohtaan on suuri. Ilman teitä ja teidän sitkeyttänne emme viettäisi pian 90. itsenäisyyspäiväämme.

Sotavuosien rasitusten ja koettelemusten jälkeen ja aseiden vaiettua, oli maallamme edessä jälleen uusi valtava rakennustyö. Nuorten, 1970 -80 luvuilla syntyneiden tai heitä nuorempien on todennäköisesti hyvin vaikea ymmärtää ilmapiiriä, jossa Suomessa elettiin ja aloitettiin jälleenrakennus rauhan tultua. Sotakorvaukset, sodan raunioittamat kaupungit, tiet, sillat, lähes puolen miljoonan  evakon asuttaminen, työpaikkojen järjestäminen,  syntyvät uudet lapsijoukot, kaikki vyöryi uupuneiden ja väsyneiden ihmisten päälle. Henkistä huolta ja murhetta ei voinut näyttää, aineellista puutetta ja hätää oli joka puolella.

Valtion johto joutui painimaan sotakorvausten, sotasyyllisyysoikeudenkäynnin, sodan jälkiselvittelyn ja ulkovaltasuhteiden uudelleen luomisen kanssa. Syntyi YYA-sopimus ja alkoi kylmän sodan kausi, jossa Suomi haki paikkaansa kansainvälisessä yhteisössä yrittäen toimia rauhanomaisessa rinnakkainelossa kaikkien lähinaapureidensa kanssa. Puolueettomuudesta löytyi tilanteeseen soveltuva linja. Paasikiven-Kekkosen linjana tunnettu politiikka tuotti hyvää tulosta. Kaupankäynti Neuvostoliiton kanssa antoi jatkuvuutta teollisuudellemme, joka ponnisteli sotakorvausten maksamisen jälkeen markkinoita hakien.

Rauhan ehdot edellyttivät, että Suomi lakkauttaa ja kieltää kaikki Neuvostoliiton vastaiset ja fasistisiksi katsottavat järjestöt. Näiden 2500 yhdistyksen joukossa olivat kaikki aseellista maanpuolustustyötä tehneet suojeluskunnat, naisten Lotta Svärd -järjestö ja rintamamiesten perustama Aseveljien Liitto. Sotainvalidien Veljesliitonkin toiminta oli painostuksen alla, mutta sen kuitenkin sallittiin jatkaa.

Valvontakomissio piti huolta siitä, että sopimuksia ja määräyksiä noudatettiin. Liika isänmaallisuus tukahdutettiin. Koulujen karttavarastotkin tukittiin, ettei vuoden 1939 karttoja ollut säilössä. Ei riittänyt, että lakkautetut järjestöt eivät toimineet. Niiden tunnukset piti hävittää kodeistakin. Pelokas kansa totteli. Vuoden 1947 jälkeen kun valvontakomissio poistui maasta, uskallettiin jälleen hengittää vapaammin. Varovaisuus ja varautuneisuus säilyivät ja näkyivät ”suomettumiseksi” kutsuttuna ilmiönä aina Neuvostoliiton romahtamiseen saakka.

Sodassa olleita veteraaneja arvostettiin, mutta virallinen politiikka toimi aluksi hyvin matalalla profiililla. Järjestötoimintaa ei ennen 50 -luvun loppuvuosia uskallettu edes ajatella. Veteraanit, rintamalla tapahtuneet asiat ja koko sota-aika oli helpompi pitää loitolla, vaikka unohtaa niitä ei voitu. Kipeitä kohtia oli liian paljon. Aseveljeys Saksan kanssa, rintamakarkuruus, joka on vasta nyt, yli 60 vuoden kuluttua noussut laajempaan tarkasteluun ja keskusteluun, saksalaisten ja suomalaisten siviilisuhteet ja säännöstelyyn liittynyt mustan pörssin kauppa olivat tosiasioina olemassa, mutta niistä ei voitu ääneen puhua. Vaiettavaa ja sielun sisään kätkettävää oli runsaasti.

Surutyö ja terapia tehtiin kodeissa tai vaiettiin sielläkin. Patoutumia hoitamaan olisi tarvittu paljon asiantuntemusta. Sellaista ei ollut tarjolla. Monille lohdun toi alkoholi. Näin paha olo ja kärsimys vain lisääntyi. Koko sota näytti lapsista ja nuorista pahalta mustalta möröltä, jota ei voinut hahmottaa, jonka olemassaolon halusi kiistää ja torjua. Sotaan liittyvä synkkyys haluttiin vaihtaa ilonpitoon. Uusi nuorisokulttuuri toi kaivattua vastavoimaa vanhemman väen vakavuudelle.

Vähitellen sodan käyneet rintamamiehet, veteraanit ja naiset saivat oman yhteistyönsä vireille. Aluksi käynnistettiin veljesapu. Tuettiin asuntojen hankintaa, järjestettiin talkoita ja alettiin muutenkin kokoontua yhteisten asioiden parissa. Järjestötoiminta saatiin käyntiin ja yhteisin aloittein ja vaikutuskeinoin vihdoin 1970 -luvulla alettiin valtion varoista myöntää rintamalla vietetyn ajan perusteella erityisetuja. Useimmille se jäi pieneksi lisäksi kansaneläkkeeseen. Sadoilta jo tämän maallisen vaelluksensa päättäneiltä tällaiset julkiset tunnustukset ja edut jäivät koskaan saamatta.

On käyty hyvin pitkä ja raskas tie tähän päivään, jolloin maasta tuskin löytyy ainoatakaan, joka ei tunnustaisi rintamamiehiä ja -naisia kunniakansalaisiksemme. Aikanaan Väinö Linnan suurteos Tuntematon sotilas, avasi keskustelun sodasta. Se nosti sankareiksi tavalliset rintamamiehet. Kiistanalaiseksi muodostui Linnan näkemys naisista sotatoimialueilla. Tästä kirjasta on puhuttu varmaan enemmän kuin mistään kaunokirjallisesta tuotoksesta maassamme. Sen pohjalta on syntynyt elokuvia ja näytelmiä, se on nostanut roolihahmojen suorittajia tähdiksi. Sotaromaanit olivat rintamamiesten suosikkeja 60 -luvulla. Niitä lukivat myös heidän poikansa, jotka vähitellen alkoivat kiinnostua isiensä kokemuksista.

Viime vuosina sodan ympärillä liikkuvat aiheet ovat olleet erittäin suosittuja ja monia hienoja teoksia on tuotu myös valkokankaalle. Naisetkin ovat tarttuneet tähän aihepiiriin. Varsinkin Laila Hirvisaari on osannut erittäin koskettavasti kuvata naisia sodan kauhuissa. Hänelle läheinen on karjalaisten kohtalo, mutta kyllä kuvaukset koskettavat ja puhuttelevat kaikkia heimojamme.

Sotateeman ympärillä esiin nousee nyt myös muita kuin sankaritekoja. Asiat eivät ole enää niin lähellä, etteikö niitä jo voisi tarkastella viileän asiallisestikin silloin, kun todellista oikeaa tietoa halutaan. Professori Heikki Ylikangas on tutkinut kirjassaan ”Romahtaako rintama? Suomi puna-armeijan puristuksessa kesällä 1944” rintamakarkuruutta. Kirja on hämmentävä. Se kumoaa rajuimpia huhuja, mutta tuo toisaalta esille tutkimustuloksina aiempaa suurempia lukuja tilanteesta, jossa sodan ylin johtokin oli jo lähellä menettää toivonsa maamme kestokyvystä. Kuinka voimme tuomita niitä, jotka kaaoksen keskellä joukkuetovereihinsa yhteyden kadottaneina harhailivat kauhun vallassa, kenties tietämättä ja tajuamatta ilmansuuntia ja rintamalinjoja, jotka oli lyöty rikki.

Viimeisten suurtaistelujen aikaan Ylikankaan mukaan Karjalan metsissä harhaili jopa 30 000 sotilasta. Omien surmaamiksi joutuneista ei ole olemassa tarkkoja tietoja. Huhut elävät ja ruokkivat vilkasta mielikuvitusta. Suomalaiset tiedetään herkiksi arvostelemaan niitä maita, jotka eivät pyri totuuteen historiankirjoituksessaan. Ylikangas sanoo motiivikseen vain tutkijan moraalin kun hän hakee oikeaa tietoa näihin toistaiseksi kiistanalaisiin tietoihin ja lukuihin.

Hyvät rintamanaiset.

Juhlavuotena ja juhlahetkenä on lupa muistella menneitä. Voimme ja saamme kiittää joukostamme poistuneita heidän uhrauksistaan. Tunnemme kiitollisuutta myös niitä sitkeitä järjestöaktiiveja kohtaan, jotka ovat olleet ajamassa veteraanien ja rintamanaisten asioita vuosikymmenien aikana.

Miesten kohdalla asioihin saatiin huomattavia parannuksia paljon aiemmin kuin naisten. Näin asian varmaan kuului ollakin, olivathan he olleet mukana taisteluissa ja uhranneet näin monet nuoruusvuotensa isänmaan puolesta. Se, että naisia oli mukana erilaisissa tehtävissä sotatoimissa, ja kotirintama toimi täysin naisten varassa, tunnustettiin ja rintamamiesetuudet ulotettiin koskemaan myös naisia. Samoin lesket tulivat osallisiksi erilaisista kuntoutus- ja tukitoimista. Juhlapuheiden kiitokset ja arvostus eivät moniin vuosiin siirtyneet suoraan konkreettisiksi toimiksi. Liian monia mitkään näistä etuuksista ei koskaan tavoittanut.

Edunvalvonta ei enää saa olla yhteisten järjestöjenne varassa. Yhteiskunnan on tiedostettava nyt akuutteina olevat korkean iän saavuttaneiden kunniakansalaistensa tarpeet ja suunnattava tukitoimet toivotulla tavalla. Kotona asumisen helpottaminen ja kaikki arjen selviämiseen liittyvät parannuskeinot tulee ottaa käyttöön. Myös omaisille voitaisiin suunnata helpotuksia irrottautua työelämästä, jos tarve tukea, auttaa ja hoitaa rintamatunnukset omaavaa läheistä on olemassa. Näin turvataan teille ansaitsemanne kunniakas vanhuus ilman huolta ja hätää selviämisestä.

Olette oman osuutenne tehneet moninkertaisesti.

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, hyvät juhlavieraat, hyvät naiset ja herrat,

 

Kunnioitetut sotiemme veteraanit, hyvät juhlavieraat, hyvät naiset ja herrat,

Vietämme huomenna kansallista veteraanipäivää. Tämä 27.4. on valittu, koska tuona

päivänä vuonna 1945 aseet vaikenivat lopullisesti Suomen Lapissa, se on samalla siis

Lapin sodan päättymisen vuosipäivä. Edessä olevan pitkän viikonlopun johdosta

Kiitän järjestäjiä saamastani huomiosta tulla juhlapuhujaksi.

Valtakunnallinen päätapahtuma järjestetään huomenna Helsingissä.

Suomelle voitokas ja ratkaiseva Talin-Ihantalan taistelu Karjalan kannaksella heinäkuun

alussa 1944 oli mittasuhteiltaan pohjoismaiden historian suuri. Toisaalta se oli Suomen

sotahistorian ankarin, jossa ratkaistiin Suomen kohtalo. Taistelusta, jossa puna-armeija

pysäytettiin, puhutaan niin kutsuttuna Ihantalan ihmeenä.

Suomi maksoi kovan hinnan vapaudestaan. Toisen maailmansodan aikana menehtyi liki

89 000 sotilasta ja 3000 siviiliä, sotavangiksi joutui 3 900 miestä ja sodassa haavoittui

peräti 187 000 henkilöä rintamalla ja pommituksissa.

Naiset osallistuivat sotaan lottina ja valvontatehtävissä. Lisäksi huolehtiminen kaikista

kotirintaman tehtävistä ainaisen pelon, pommitusten ja suruviestien keskellä on ollut

raskasta.

Lapin sodan päättymisestä tulee kuluneeksi huomenna jo 62 vuotta ja vietämme tätä

veteraanipäivää vasta kahdettakymmenettä ensimmäistä kertaa. Aikaa kului siis sodan

päättymisestä reilut 40 vuotta ennen kuin valtioneuvosto vuonna 1986 teki päätöksen

kansallisen veteraanipäivän Päivä on samalla virallinen liputuspäivä. Näin pitkä aika tarvittiin ennen kuin

päättäjämme olivat valmiita tunnustamaan veteraanit ja sotainvalidit kunniakansalaisiksi ja

osoittamaan arvostustaan erilaisilla kuntoutus ym. toimenpiteillä. Veteraanipäivänä

haluamme muistaa ja kunnioittaa elossa olevia veteraaneja ja heidän työtään. Kun taas

toukokuussa muistamme sodan vaatimia uhreja kaatuneiden muistopäivänä.

Arvoisat sotiemme veteraanit

Haluan esittää kiitokset paitsi siitä työstä, minkä teitte Suomen itsenäisyyden

turvaamiseksi, myös siitä työstä, mitä olette tehneet veteraanien aseman nostamiseksi

ansaittuun arvostukseen. Omien kipeiden kokemusten nostamien keskusteluun ei ole

koskaan, eikä ainakaan vuosikymmeniä sitten ollut, helppoa. Tämä työ on kuitenkin

kannattanut ja veteraanien huomioiminen erilasten palveluiden muodossa on kohentunut

vuosi vuodelta. Veteraanien keski-ikä on yli 80 vuotta ja näin määrä on voimakkaasti

vähenemässä. On edelleen ajankohtaista pitää veteraanien asioita esillä.

Te veteraanit olette tehneet arvokkaimman työn mitä kansalainen voi tehdä – turvanneet

maan itsenäisyyden. On erittäin tärkeää, että tieto tästä isänmaan rakkaudesta,

urhoollisuudesta, rohkeudesta ja sitkeydestä siirtyy esimerkkinä sukupolvelta toiselle. Kun

sota oli päättynyt, alkoi sotavelkojen maksun lisäksi maan jälleenrakennus. Ilman vankkaa

tulevaisuuden uskoa ja raskasta raatamista, maamme ei olisi nykyisessä tilassa –

sivistysvaltio, yksi parhaiten menestyvä maa maailmassa.

Niinpä saamme elää nykyisin maassa, jonka kansantalous on kehittynyt viime vuosina

ennusteitakin nopeammin ja meidät on arvioitu useita kertoja sekä kilpailukyky- että

osaamismittauksissa maailman kärkisijoille. Lisäksi suomalaisia pidetään rehellisinä ja

meidät on luokiteltu maailman vähiten korruptoituneeksi maaksi.

Menestyksen on taannut maan itsenäisyys. Meillä demokratian perustuva toimintakulttuuri

ja päätöksenteko ovat ehtineet kehittyä huomattavasti pitemmälle verrattuna esim. entisiin

Itäblokin maihin.

Hyvä juhlayleisö

Sodan aikaiset tapahtumat kiinnostavat meitä. Olen itsekin ollut pariin otteeseen

käymässä rajantakaisilla taistelukentillä ja omin silmin nähnyt ne alueet, joissa isäni taisteli

ja joilla hän kerran haavoittui ja otettiin sittemmin sotavangiksi

. Sekä heidän kohtalonsa että viime vuosina

ilmestynyt runsas tutkimus- ja dokumenttiaineisto ovat lisänneet, monen muun tavoin,

arvostustani ja kunnioitustani senaikaisia maata puolustaneita kohtaan.

Myös monet toimijat ovat tekemässä merkittävää dokumentointi- ja

tallennustyötä

sotilaiden vaiheista.

on aktiivista maanpuolustustoimintaa yhdistysten ja järjestöjen,

mm. veteraanijärjestöjen toimesta. kokoaa yhteen näitä tahoja.

Juhlatoimikunnan puheenjohtajana haluan järjestäjien puolesta toivottaa teidät

tervetulleeksi juhlaan.

Hyvät kuulijat

Kun Suomi haluaa turvata itsenäisyyden ja rauhan tulevaisuudessa, on asioita peilattava

sekä lähihistorian että maantieteellisen sijaintimme näkökulmasta..

Yhä enenevässä määrin tänä päivänä korostuu kuitenkin globaalisti vaikuttavien riskien

hallinta, joita ovat mm. ympäristö- ja ilmastomuutokset, ihmiskauppa, tartuntataudit,

talouden nopeat muutokset ja siitä johtuvat seuraukset, jne. Tässä mielessä Euroopan

yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka sopii meille hyvin. Ja, uuden hallitusohjelman

mukaisesti pidämme yllä Nato-optiota.

Hyvät kuulijat

Me tarvitsemme teknologiaa ja innovaatioita, vankkaa yritystoimintaa ja monipuolista

koulutusta, jotta pärjäämme pienenä kansakuntana globaaleilla markkinoilla. Resurssit

hyvinvointipalveluiden järjestämiselle tulee näin turvatuksi. Meillä on tähän hyvät

mahdollisuudet, onhan elintasomme korkeampi kuin koskaan aikaisemmin. Mutta myös

haasteet ovat mittavat ja niistä suurimmat ovat vanheneva väestö ja nopeasti muuttuvat

markkinat.

Elämme kansainvälisesti arvioituna yhdessä maailman turvallisimmista maista. Kuitenkin

tällä hetkellä yhteiskuntaamme pyrkivät sisältäpäin murentamaan monet tekijät. Näitä ovat

mm. yksilöllisyyden korostuminen, muuttoliike, työttömyys ja syrjäytyminen, ihmisoikeuksien tinkimisvalmius kriisitiltnateissa varsinkin nuorillla.

Hyvinvoinnin turvaamiseksi meidän on pyrittävä turvaamaan tarvittavat palvelut hyvinvointiin kuuluvat sosiaali- ja terveyspalvelut, mutta myös edistämään eheiden yhteisöjen muodostumista - yhteisöjen, joissa toistemme

kunnioitus, auttaminen, rehellisyys ja eettiset arvot elävät, - yhteisöjen, joissa ihmisten

elämä on tasapainoista, motivoivaa ja sosiaalisesti rikasta. Tämä tarve tuli selkeästi ilmi

tammikuussa valmistuneessa ”Hyvinvointi, palvelut ja elämänlaatu

Sananvapaus, yksityiselään suoja ja yhdenvertaisuus lain edessä ovat merkittäviä arvoja. Arvoisa juhlayleisö

Hyvät kuulijat, olemme kansakunta, joka ei ole koskaan voinut perustaa toimintaansa määrään ja ylivoimaan. Olemme aina hakeneet ennakkoluulottomasti ratkaisuja, joilla vastaamme viisaasti ja tehokkaasti toimintaympäristömme haasteisiin. Tämä on merkinnyt sitä, että olemme altistaneet itsemme muutokselle ja luoneet sitä kautta toimivia ja uskottavia maanpuolustuksen kokonaisratkaisuja.

 

Tämän päivän itseoikeutetun yhteislaulun, kaikkien osaaman Maamme –laulun runoili J. L Runeberg, jonka syntymästä tulee kuluneeksi yli 200 vuotta. Suomea. Maamme on kaikkiaan 11 säkeistöinen runo vuodelta 1848. Se kantaa yli vuosisatojen. Yhä tänään, vuonna 2003 voimme yhtyä Runebergin riimeihin:

Tääll´olo meill on verraton
ja kaikki suotuisaa,
vaikk onni mikä tulkohon,
maa isänmaa se meillä on.
Mi maailmass on armaampaa
ja mikä kallimpaa?
 
Ja tässä, täss´ on tämä maa,
sen näkee silm ämme.
me kättä voimme ojentaa
ja vettä rantaa osoittaa
ja sanoa: kas tuoss´ on se,
maa armas isäimme.
 
Totuuden, runon kotimaa
maa tuhatjärvinen
miss´ elämämme suojan saa,
sa muistojen, sa toivon maa,
ain ollos, onnees tyytyen,
vapaa ja iloinen.

 

Hyvää Itsenäisyyspäivää